Solaris-romaani (Stanislaw Lem )

“Me etsimme ainoastaan ihmistä. Emme me tarvitse toisia maailmoja. Tarvitsemme peilejä. Emme tiedä mitä tekisimme toisilla maailmoilla. Meille riittää yksi maailma, omamme; mutta sitäkään emme voi hyväksyä sellaisena kuin se on. Etsimme oman maailmamme ihannekuvaa; maailmaa joka on erilainen kuin omamme mutta kehittynyt oman muinaisuutemme kaltaiselta pohjalta.” (s. 91)

Solaris oli kirjana hyvin hämmentävä ja moniulotteinen. Siihen oli aluksi hieman haastavaa päästä mukaan ja tajuta, mihin suuntaan tarina on menossa. Henkilökohtaisesti en oikeastaan pitänyt kirjasta kummemmin, mutta ymmärrän kyllä sen arvon sci-fi -kirjojen tien raivaajana. Lukukokemus oli aika hektinen, ja moni asia jäi minulle hieman epäselväksi, mutta nekin selkenivät hieman taakse palattua tai arvosteluja luettaessa. 

Genressään teos on rajoja rikkova ja uusia näkökulmia hakeva yksilö, kaikkien alien-humputusten seassa. On virkistävää ajatella niin sanotun “hirviön” olevan jotain, niin vähän ihmistä muistuttavaa, kuin meri on. Asia, jota ihmisen on tutkimallakin lähes mahdotonta selvittää on ajatuksena todella kiehtova. Ihmisen mieli on rajallinen ja monen on hyvin haastavaa hyväksyä tätä faktaa, jo tämä osoittaa rajallisuuden ymmärtämättömyydestä. 

On haastavaa ymmärtää, jotain mitä ei ymmärrä ja ymmärtämättömyyttä ylipäätään.